Ääneen lukemisen jalo taito

Lapselle kannattaa lukea ääneen. Yhdessä lukeminen on sekä kivaa että hyödyllistä. Vauvakin kuuntelee kirjoja mielellään - hetken - ja taaperosta alkaen lukeminen on yleensä mieluisaa tekemistä, jota voi tehdä uudestaan ja uudestaan. Meidän lapset ovat oppineet tykkäämään kirjoista oikein tosissaan suunnilleen puolentoista vuoden iässä, mutta ikä varmaan vaihtelee.

Lukemisesta on ihan oikeaa hyötyä lapsen kehitykselle: sanavarasto kasvaa, tarinoiden myötä oppii empatiaa ja taitaa siinä lukemista kuunnellessa vähän keskittymiskykyäkin joutua harjoittamaan. Lapsi omaksuu kirjoista käsitteitä ja faktatietoa ihan huomaamattaan. Aikuinenkin oppii kaikenlaista siinä sivussa, etenkin lapsen kysymyksiin vastaillessa.

Ääneen lukemista ei voi aloittaa liian varhain! Isä ja minä loppuvuodesta 1973.

Lukemisessa on myös käytännöllisiä puolia. Kun jaloissa pyörii pari-kolme riehakasta leikki-ikäistä, lasten kaappaaminen kainaloon sohvalle lukemaan rauhoittaa villiä menoa ainakin hetkeksi. Kirjoja voi lukea paikoissa, joissa lapsi ei oikein voi tehdä muuta: autossa, bussissa, terveyskeskuksen odotushuoneessa tai vaikka kirkossa.  (Tosin kirkossa kirjoja ei ole koskaan riittävästi mukana - viisivuotias ehtii yhden sunnuntaijumalanpalveluksen aikana selata läpi neljä-viisi kuvakirjaa, järjestää hyllyssä olevat virsikirjat kahdesti, kysyä äidiltä visaisia kysymyksiä kesken saarnan ja käydä kertaalleen tanssahtelemassa kirkkosalin keskilattialla, ja silti tekeminen loppuu kesken. Tiedän, koska olen kokeillut.)

Meillä ääneen lukemiseen on käytetty ihan kohtalaisen paljon aikaa. Lapsia perheessä on kolme, ja monta vuotta jokaiselle heistä luettiin oma iltasatu joka ilta. Pitihän kaikkien saada kuulla jotakin itseään kiinnostavaa! Lastenhuoneessa vierähti sadunluvussa helposti kolmesta vartista puoleentoista tuntiin kerralla. Sattuneesta syystä me vanhemmat luimme satuja vuoroiltoina. Toisella vanhemmista oli aina mukavan rauhallista!

Keskeyttämisen vielä jalompi taito

Kun lapsi oppii itse lukemaan, ääneen lukemisen tavasta ei kannattaisi heti luopua. Vaikka pikkukoululainen osaa lukea ihan itse, hän ei ehkä jaksa vielä lukea kovin pitkiä tarinoita, vaikka ne kiinnostaisivatkin kovasti. Toisaalta ääneen lukiessa voi edelleen keskustella luetusta, kysyä vieraiden sanojen merkityksiä ja pohtia yhdessä tapahtumien käänteitä. Ääneen luettu tarina on yhteinen kokemus, ja koululaisen varttuessa niistä kannattaa pitää kiinni!

Kaikista lapsista ei tule itsestään innokkaita lukijoita. Kaikista ei ehkä tule koskaan, mutta kyllä lukemaan voi kannustaa. Itse olen kehitellyt lukemaan kannustamiseen ihananilkeän Lue ääneen ja keskeytä -metodin. Kas näin se toimii:

Luet lapselle ääneen hyvää, jännittävää ja pitkää kirjaa. Siinä vaiheessa, kun lapsi on selvästi jo kiinni juonessa ja kiinnostunut kuulemaan jatkosta, keskeytät oikein mahdollisimman hankalassa kohdassa: örkit ovat juuri napanneet kaikki kääpiöt, Gandalf on poissa eikä Bilbo tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä. Tai Marge-täti on paisutettuna keittiön katossa, ja Harry Potter seisoo öisellä kadulla matka-arkkuineen ja hämmästelee valtavaa, tummaa koiran hahmoa. Napsautat kirjan kiinni ja sanot iloisesti:

- No niin, jatketaan sitten huomenna.

Itse lukeminen alkaa yks kaks tuntua lapsesta aika houkuttelevalta. Pari-kolme iltaa tähän tapaan, ja huomaat lapsen lukevan kirjan itse loppuun!

Kirjoja pojille

Pojat kaipaavat kirjoja ilman tyttöbakteereita, kirjoitti Vesa Sisättö eilen Helsingin Sanomissa. Sisättö arvelee, ettei pelkästään tytöistä kertova kirjallisuus uppoa poikiin, ja kaipaa lasten- ja nuortenkirjallisuuteen enemmän poikapäähenkilöitä.

Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla, kun isäni oli lapsi, pojat lukivat poikakirjoja. Näin minulle on kerrottu, ja todisteena ajasta muutama tuon ajan poikakirja on kulkeutunut meidänkin huusholliin. Minäkin luin isän vanhoja kirjoja lapsena ja tykkäsin niistä. Niissä oli sankareina rehtejä ja reippaita poikia, joille tapahtui jännittäviä seikkailuja. Partiotyttöön kolahtivat erityisesti Aaro Hongan partiopojista kertovat seikkailukirjat.

En oikein tiedä, mitä pojat kahdeksankymmentäluvulla lukivat. Velipojan lukemisia tuli toki seurattua, ja hänhän luki pitkälti samaa kuin minä: historiallisia romaaneja, fantasiaa ja salapoliisitarinoita. Noista ainakin keskusteltiin ja vinkattiinkin kirjoja puolin ja toisin. Tyttökirjat tyyliin Anna ja Runotyttö veli taisi kuitenkin jättää väliin, ja toisaalta minun Tarzan- ja Mars-kirjojen tuntemukseni taisi jäädä vähäisemmäksi kuin hänen. (Muistelen kyllä lukeneeni yhden kumpaakin sarjaa.)

Poikien lukemisen vähenemisestä on oltu huolissaan jo pitkään. Sisätön mukaan lukuinto romahtaa noin 15 vuoden iässä, mutta oman poikani ystäväpiirissä näyttää siltä, että iso osa 12-vuotiaistakaan ei juuri lue kirjoja. Jotkut kyllä lukevat paljon, mutta useimmat eivät.

Lapsella on oikeus omaan makuunsa kirjojen suhteen

Äitinä ja siis naisena pojan kannustaminen lukemaan tuntuu vaikeammalta kuin tyttären kannustaminen. On jotenkin vaikeampi suositella pojalle kirjoja - varsinkaan uusia kirjoja - koska en ole koskaan itse ollut alakouluikäinen poika. Erityisen hankalaa se oli silloin, kun poika oli pienempi ja vasta opetteli lukemaan pitkiä kirjoja. Esimerkiksi Kapteeni Kalsari tai Tohtori Proktorin pierupulveri -kirjojen hauskuus jää niin totaalisesti avautumatta tälle äiti-ihmiselle, että on vaikea muistaa ja ymmärtää, että oma rakas kullanmuru mussukka voisi oikeasti nauttia niiden lukemisesta.

Lukemaan kannustamisessa äiti-ihmisen (kuten myös isäihmisen) onkin tärkeä muistaa, että vaikka oman lapsuuden rakkaita kirjoja voi tarjota lapselle luettavaksi, lapsella on oma kirjallinen makunsa ja hänen on hyvä löytää luettavaa myös uusista lastenkirjoista. Kaikkien ei tarvitse tykätä samoista kirjoista!

Luulen Vesa Sisätön olevan oikeassa siinä, että pojat kaipaavat kirjoihin samaistuttavia poikahahmoja. Kirjailijan sukupuolella sen sijaan tuskin on valtavasti merkitystä - lapselle kirjan sisältö eikä kyseisen sisällön luoja ratkaisee, onko kirja kiinnostava.

No mitä pojat sitten lukevat? 

Muutama vuosi takaperin meidän pojan käsissä kuluivat kotimaiset, humoristiset koululaistarinat, kuten Tuula Kallioniemen Reuhurinne-kirjat, Katri Tapolan Väinämö-kirjat ja Timo Parvelan Ella-kirjat. (Näistä muuten ainoastaan Väinämö-kirjoissa on selkeä poikapäähenkilö, ja kas, kirjailijahan on nainen.) Nykyisin 12-vuotias lukee etupäässä fantasiaa: Taru sormusten herrasta, Narniat, Harry Potterit sekä David Eddingsin Belgarionin taru on kaikki kahlattu läpi, osa jo pariin otteeseen. Huumori viehättää edelleen: pikkusiskon lahjaksi saamat uudet Ellat tulevat edelleen luetuiksi myös isoveljen toimesta, ja Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarja kuuluu herran suosikkeihin.

Ystävät ovat suositelleet pojalle Percy Jacksoneita, mutta toistaiseksi näitä "mieskirjailijan teoksia, joissa seikkailee nuori mies" ovat meidän taloudessa lukeneet vain naispuoliset henkilöt. Ensimmäinen sarjan osa on kyllä hommattu tyrkylle... katsotaan, kuinka käy.

Olipa kerran ympäristöongelma

Luontoa ja eläimiä lienee ollut lastenkirjallisuudessa niin kauan kuin on ollut lastenkirjallisuutta. Osassa teoksia luonto on tapahtumapaikka, seikkailumaasto, mutta monissa teoksissa myös tai ensisijaisesti myötätunnon tai ihailun kohde. Samalla kun yhteiskunta on yleisesti havahtunut ympäristöongelmiin, ihmisen ongelmallinen ympäristösuhde on vakiintunut osaksi myös lastenkirjojen maailmaa.

Paha tehdas

Kaarina Helakisan kirjoittama ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittama Elli-velli-karamelli (1973) kertoo Elli-tytöstä, jonka kotikaupungista puut ja kukat joutuvat väistymään ikävän herra Hatun tehtaan laajentamisen tieltä. Tehdas tuottaa maailmalle mitä kummallisimpia kapineita, joita ihmiset rientävät ostamaan vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Lopulta jäljellä on enää Ellin ja Heppu-koiran kiipeilypuu, joka sekin on käynyt ruskeaksi ilman laadun huonotessa. Tehtailija Hattu haluaisi kaataa tämän viimeisenkin puun, mutta itsevarma Elli suuttuu ja asettuu vastustamaan suunnitelmia. Apu löytyy lopulta puusta itsestään: kiipeilypuun oksalla on taikakukka, jonka sisältä löytyy puhelin. Elli soittaa sillä metsään ja pyytää kaupunkiin uusia puita, kukkia ja lintuja. Kaupungin asukkaat riemastuvat ja alkavat nauttia kaupunkiluonnosta yhdessä Ellin ja Hepun kanssa. Herra Hattu on harmissaan ja joutuu väistymään kaupungista tehtaineen.

Ellin tarinassa ympäristöongelmat johtuvat välittömästi tehtaasta ja pohjimmiltaan ihmisten (herra Hatun sekä kapineita ostavien kaupunkilaisten) ahneudesta. Ongelmat ratkeavat, kun tehtaan toiminta lakkaa. Lisäksi tehtaassa valmistetaan tuotteita, joille ei oikeasti ole käyttöä. Lastenkirjoille tyypilliseen tapaan lapset saavat suoralla toiminnallaan ongelmat ratkaistua. Myös Marja-Leena Mikkolan saturomaanissa Anni Manninen (1977) tehdas on syypää ympäristöongelmaan, joen saastumiseen. Tehdas ei kuitenkaan ole tarpeeton, vaan se on Annin äidin ja muidenkin lähiseudun aikuisten työpaikka. Vaikka romaanissa koetaan taianomainen matka menneisyyteen ja maaemon puheille, ongelma ei ratkea taialla. Ongelma ratkeaa vasta, kun Annin isoveli kirjoittaa opettajan avustuksella vetoomuksen puhdistuslaitoksen rakentamiseksi.

Itämeren pelastajat

Paula Norosen suositun Emilian päiväkirja -sarjan osassa Supermarsu pelastaa silakat (2009) Emilia saa tehtäväkseen parantaa Itämeren tilaa supermarsuvoimillaan. Tehtävä osoittautuu vaikeaksi mutta lopulta Emilia keksii keinon: hän kuljettaa kaikki Suomen järvet Venukseen, soittaa uutisiin ja yksinkertaisesti kieltää ihmisiä enää saastuttamasta. Suomalaiset lupaavat lopettaa saastuttamisen, ja silakat pelastuvat.

Purjehtivat pojat Valtteri ja Juri havaitsevat merellä ison öljylautan Johanna Försterin kirjassa Musta Possu Saaristomerellä (2009). Pojat soittavat ripeästi hätänumeroon ja opastavat öljyntorjunta-aluksen oikealle alueelle. Öljylautan leviäminen saadaan pysäytettyä ajoissa ja pahoilta vahingoilta säästytään. Lähes realistisessa seikkailutarinassa ei pyritä pelastamaan koko Itämerta, mutta pojat osaavat toimia vastuullisesti onnettomuuspaikalle osuessaan.

Molemmissa kirjoissa ympäristöteema on yksi aihe monien joukossa. Tarinoissa ei myöskään ole varsinaista pääkonnaa, yhtä suurta saastuttajaa, tai ainakin tämä jätetään nimeämättä. Ehkä 2000-luvulla ympäristömyönteinen ajattelu on siinä määrin arkipäiväistynyttä, ettei hyvän ja pahan toimijan välistä jännitettä koeta tarpeelliseksi – tai sopivaksi lastenkirjaan. Tavallisempaa on, että ympäristöaiheet nousevat pintaan arkisina tekoina muiden tapahtumien ohessa, kulutuskritiikkinä, pyöräilynä tai jätteiden lajitteluna.

Lapsisankari ympäristönsuojelijana

Lastenkirjojen sankari on aihepiiristä riippumatta usein aktiivinen, lähes kaikkivoipa lapsi, joka sisullaan ja nokkeluudellaan pystyy päihittämään aikuiset tarinan ratkaisun hetkillä. Myös ympäristöongelmia ratkovat lapset ovat usein tällaisia. Ratkaisu jää kuitenkin tosielämän näkökulmasta tällöin melko epäuskottavaksi, kuten Ellin puhelu taikapuhelimella tai Supermarsun Venus-temppu. Anni Mannisen vetoomus ja Valtterin ja Jurin hätäpuhelu ovat aktiivisen toiminnan muotoina realistisia vaikkakin useimpien lasten (ja aikuisten) arkielämässä epätodennäköisiä.

Toisaalta lukija ei etsi lastenkirjasta omaan elämään sovellettavia käytännön neuvoja ympäristönsuojeluun sen enempää kuin ohjeita pimeyden voimilta suojautumiseen Harry Potter -kirjoista. Olennaista lukukokemuksessa ovat mukaansatempaava tarina sekä samaistumiskelpoiset henkilöhahmot. Tarinan voima on niissä tunteissa ja muistikuvissa, jotka lukemisesta jäävät. Kuka tietää, ehkä juuri ympäristöaiheisesta lastenkirjasta tulee lukijalle tärkeä tarina, joka kulkee mukana koko elämän ajan.


Tämä teksti on lyhennelmä vuonna 2013 Ympäristöasiantuntija-lehteen kirjoittamastani samannimisestä artikkelista. Taustatietoja olen etsinyt teoksesta Laakso ym. (2011).

Kirjallisuus:

Förster, Johanna 2009. Musta Possu Saaristomerellä. Helsinki: Lasten Keskus.
Helakisa, Kaarina ja Viljamaa-Rissanen, Katriina 1973. Elli-velli-karamelli. Helsinki: Weilin+Göös.
Laakso, Maria, Lahtinen, Toni ja Heikkilä-Halttunen, Päivi 2011. Tapion tarhoista turkistarhoille. Luonto suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Mikkola, Marja-Leena 1977. Anni Manninen. Helsinki: Otava.
Noronen, Paula 2009. Emilian päiväkirja: Supermarsu pelastaa silakat. Jyväskylä: Gummerus Kustannus Oy.

Miten saan lapseni lukemaan kirjoja olematta tyranni?

Lukeminen on hauskaa, tärkeää, kiinnostavaa, mukavaa ajankulua, välttämätöntä oppimiselle – ja silti lapsi ei lue. Miten lasta voi parhaiten kannustaa lukemaan? Pitääkö palkita, houkutella, tyrkyttää? Missä määrin voi vaatia lasta lukemaan kirjoja vapaa-ajallaan ja milloin taas vanhemman pitää ymmärtää, että muitakin kiinnostuksen kohteita voi ja saa olla? 

Kansainvälisenä lukutaidon päivänä on hyvä aloittaa uusi blogi lasten lukemiseen liittyvillä pohdinnoilla.

Visioni vanhemmuudesta ja kuinkas sitten kävikään

Opin lukemaan karvan verran alle seitsenvuotiaana ja sen jälkeen olenkin lukenut aika monta kirjaa. Lukemisesta tuli lapsena yksi ehdoton lempitekemiseni. Muistan, miten saatoin mennä lauantaina kirjastoon, lainata 15 kirjaa ja tulla seuraavana lauantaina lainaamaan uudet 15 kirjaa. Olin kaikki ehtinyt lukea siinä välissä, ja osan jopa kahteen kertaan. Kieltämättä lukeminen on edelleen lempipuuhiani. Rakastan tarinoita, ja paras tapa päästä kiinni kunnon tarinan tunnelmaan on lukea.

Olen myös aina ollut kiinnostunut kasvatuksesta ja oppimisesta. Ehkä tähän liittyen, tai sitten ihan muuten vain, en koskaan kokonaan lakannut lukemasta lasten- ja nuortenkirjoja. Nuorena aikuisena väijyin kirjaston lastenosaston hyllyjen välissä ja sieppasin himoitsemani lastenkirjan nopeasti ja salaa, ettei kukaan vain huomaisi. Tai sitten verhouduin partiojohtajan rooliin, ja olin etsimässä iltasatuja sudenpennuille. Odotin malttamattomana tulevani riittävän vanhaksi, jotta minun luultaisiin lainaavan lastenkirjoja omille lapsilleni.

Ensimmäinen lapseni syntyessä minulla oli paljon erilaisia näkemyksiä hyvästä vanhemmuudesta. Lapselle lukeminen on yksi niistä harvoista periaatteista, jotka ovat edelleen jäljellä. Esikoinen vastasikin lukevan äidin odotuksiin: ollessaan vain vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen hän innostui kovasti kirjoista. Lyhykäinen komento ”lue!” kuultiin monta kertaa päivässä, kun puutarhatontun kokoinen kiharapää seisoi vankasti kahdella jalalla ja ojensi isälleen tai äidilleen lastenkirjaa.

Tai no en tiedä siitä lastenkirjasta. Kaikki kiinnosti, mikä vain suinkin näytti luettavalta: lasten kuvakirjat, sarjakuvat, lasten tietokirjat, valokuva-albumit, mainoslehtiset ja lajintunnistusoppaat. Niitä sitten luettiin - ja osattiin ulkoa. Muutamista, kuten lintukirjasta, tuli suosikkeja, joita luettiin uudestaan ja uudestaan. Oli kuulkaa ympäristökasvattajaäiti ylpeä, kun alta kaksivuotias esitteli perhetutuille kirjasta kuningaskalastajan, hömötiaisen ja tunturipöllön.

Erilaiset sisarukset

Esikoinen kasvoi, syntyi toinen ja kolmas lapsi. Lastenhuoneessa saatettiin lukea samana iltana kolme iltasatua – jokaiselle lapselle hänen kehitystasoaan vastaava satu. Suosittelen! (Mutta kyllä se vei aikaa.) Esikoinen oppi lukemaan itse ja meni kouluun. Ekaluokan lukukisa sytytti hänessä palon lukea itse, ilmeisen pysyvästi. Nykyisin neljätoistavuotias lukee luullakseni vähintään romaanin viikossa.

Keskimmäinen ja kuopus saivat siis pikkulapsina myös osansa ääneen lukemisesta. Molemmat osaavat arvostaa hyvää tarinaa ja pitävät edelleen siitä, että heille luetaan ääneen. Vastaavaa itse lukemisen paloa kuin esikoisessa heissä ei kuitenkaan syttynyt. Oli niin paljon muutakin tekemistä, tai kirjaan ei vain tullut tartuttua tai lukeminen ei vielä sujunut niin sukkelasti, että itseä aidosti kiinnostavia kirjoja olisi jaksanut lukea. Puhelimella tai tietokoneella pelaaminen on selkeästi lukemisen kanssa kilpailevaa, lapsen mielestä kiinnostavaa tekemistä. Pelaaminen vastaa osittain samoihin tarpeisiin kuin kirja, mutta ruudun imu on näille lapsille voimakkaampi kuin kirjan.

Perheessäni on jäseniä, joille lukeminen ei olekaan intohimo! Miten sellaiseen osaa edes suhtautua? Onko kaikkien pakko lukea? Sammutanko sen vähäisenkin kipinän, jos pakotan lapsen lukemaan? Onko lahjominen sallittua ja auttaako se? Miten saan lapseni lukemaan olematta tyranni?

Koska pidän keskittyvää lukemista tärkeänä taitona - tulevaisuudessakin - olen pähkäillyt tätä lukemiseen kannustamista melko paljon. Joitakin ajatuksia haluaisin jakaa eteenpäin täällä blogissa. Olet tervetullut pohtimaan tätä ja muita kasvatukseen liittyviä kysymyksiä kanssani!