Lasta pitää kannustaa lukemaan - ja kyllä sitä voi myös vaatia

Oikein innokas lukija lukee vaikka kauppamatkalla.

Tänään julkaistun uusimman PISA-tutkimuksen mukaan suomalaisten koululaisten lukutaito on edelleen maailman kärkeä mutta mielenkiinto lukemista kohtaan jatkaa laskemista. Pojista kaksi kolmasosaa lukee vain silloin, kun on pakko.

Syystä tai toisesta tämä lasten ja nuorten lukuinnon laskeminen huolettaa minua niin paljon, että piti ihan kaivaa ikivanha blogintynkä koipallojen seasta, jotta voisin sanoa asiasta muutaman painavan sanan. Olen sillä aiheella aikanaan tämän lyhytikäiseksi jääneen blogin aloittanutkin. Lasten ja nuorten lukuinnon vähäisyys on tullut itselleni ihan konkreettisesti näkyviin omien lasten ystäväpiirissä: aniharva tyttö tuntuu lukevan kirjoja aktiivisesti ja pojista vielä harvempi.

Väitän kuitenkin, että peli ei ole vielä kokonaan menetetty ja lapsia kannattaa ja pitää kannustaa lukemaan. Tässäpä viisi keinoa siihen:

1. Lue itse

Jos lapsi tai nuori ei koskaan näe aikuisten lukevan, miksi hän vaivautuisi itse lukemaan, etenkään, jos se tuntuu hankalalta? Silloinhan lukeminen näyttäytyy lapsille kuuluvana pakkopullana, josta pääsee eroon kasvettuaan aikuiseksi. Jos aikuinenkin lukee ja vielä vaivautuu keskustelemaan lukemastaan (tai lapsen lukemasta), lukeminen alkaa vaikuttaa tärkeältä.

2. Lue ääneen

Pienille lapsille luetaan usein luontevasti ääneen ja hyvä niin. Ääneen lukemista kannattaa kuitenkin jatkaa vielä pitkään sen jälkeen, kun lapsi on oppinut lukemaan itse. Vasta lukemaan oppinut ei ehkä pysty vielä itsenäisesti lukemaan kovin vaativia kirjoja, ja lukemisen nälkä säilyy, kun välillä saa kuunnella pitempiä ja jännittävämpiä tarinoita aikuisen lukemana.

Meidän perheessä on nykyisin kolme teiniä ja tunnustan, että en lue enää heille ääneen. Sen sijaan saatan kyllä soittaa äänikirjaa koko kolmikolle vaikkapa automatkalla mökille.

3. Tuuppaa lukemaan

Lukemaan voi kannustaa erilaisilla pienillä eleillä. Sijoita päivään tai viikkoon vakituinen lukuhetki tai kytke peliaika ja lukuaika toisiinsa (jos lukee enemmän saa enemmän peliminuutteja). Lisää viikkorahaan pieni bonus ahkerasta lukemisesta tai anna joku muu lukupalkinto. Muistuta lomalle tai mökille lähtiessä, että lapsi pakkaa kirjan mukaan. Mikä nyt kenellekin sopii.

Lukemaan voi tuuppia, vaikka ei olisi lapsen vanhempi. Isovanhemmat ja kummit antavat lapsille usein synttäri- ja joululahjoja - voisiko lahja olla kirja? Isäni vei tänä syksynä meidän kuopuksen synttärien kunniaksi kahville ja kirjaostoksille: tyttö sai itse valita itselleen lahjakirjan.

Itse olen partiojohtajan ja joukkueenjohtajan rooleissa aina lisännyt retkien, leirien ja turnausten varusteluetteloon kirjan. Ehkä retkellä tai turnauksessa ei ole kovin paljon aikaa lukemiselle, mutta ainakin iltapuuhien keskellä lapset voivat hetken lueskella. Samalla he myös tulevat jaelleeksi toisilleen lukuvinkkejä.

4. Ota selvää kirjoista ja vinkkaa niitä

Jos lapsi on innokas lukemaan, hän saattaa hyvinkin löytää luettavaa ilman vanhemman tai muun läheisen aikuisen apua. Sopivan luettavan puute saattaa kuitenkin tyssätä vähän vähemmän innokkaan lukijan lukupolun. Jos omassa kaveripiirissä on niukasti innokkaita lukijoita, uusi luettava ei välttämättä löydy kaverien kautta. Jos näin pääsee käymään, aikuinen voi aktiivisesti etsiä sopivaa luettavaa lapselle. Olisiko jotakin samantapaista kuin se edellinen kirja tai sarja? Tai jotakin ihan uutta?

Kirjoja vinkatessa aikuisen on kuitenkin tärkeä muistaa, että lapsella on oikeus olla innostumatta kaikista aikuisen ehdottamista kirjoista. Lapsella ei myöskään ole velvollisuutta tykätä samoista kirjoista, joita aikuinen itse luki lapsena. Ehdottaa saa mutta lapsi muodostaa itse oman mielipiteensä.

Meillä on tässä maassa ihan mahtavat kirjastot, joista kyllä saa apua sopivien kirjojen etsimiseen!

5. Vähennä virikkeitä

Lukeminen vähenee, koska lasten ja nuorten (ja aikuisten) elämässä on niin paljon muuta, mitä tehdä. Voi pelata kännykällä, tietokoneella tai pelikonsolilla (tai lautapelillä), voi katsoa elokuvia, voi käydä harrastuksissa. 

Jos näistä virikkeistä voi välillä tinkiä, lukeminen muuttuu kiinnostavammaksi. Pelikonsolin lomapäivänä tai mökillä nettiyhteyden ulottumattomissa kirjalle on paremmin tilaa.

Lopuksi: lukemista voi ja saa vaatia

Välillä olen törmännyt kommenttiin, jonka mukaan lapsen lukemisen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen. Olen tästä eri mieltä. On todella, todella hienoa, jos lapsi lukee vapaaehtoisesti paljon kirjoja, mutta on myös fakta, että iso osa lapsista ei lue. Pojista tosiaan vain kolmasosa lukee vapaaehtoisesti.

Lukemisesta on lapselle elämässä hurjan paljon hyötyä: sanavarasto kehittyy, luetun ymmärtäminen ja kirjoitustaito kehittyvät, empatiataidot vahvistuvat, keskittymiskyky paranee. Me vanhemmat vaadimme lapsiltamme monenlaista muuta, kuten hampaiden pesemistä ja likaisten vaatteiden keräämistä lattialta. Miksi emme vaatisi lapselta säännöllistä lukemista?

Miksi ympäristökasvattajan kannattaa kiinnostua digioppimisesta?

Ympäristökasvatuspiireissä kun pyörii, törmää toisinaan suorastaan nihkeään asenteeseen, mitä tulee digitaalisten oppimateriaalien kehittelyyn. Kommentoidaan, että ympäristökasvatuksen tavoitteena on viedä lapset ja nuoret ulos pois sähköisten vempeleitten ulottuvilta, ja sitä paitsi, vempeleet eivät kiinnosta ympäristökasvattajaa itseään. Lisäksi digihuuma tuntuu vievän opetuksen kehittämisessä huomion muilta tärkeiltä asioilta, kuten juuri ympäristöopetuksen kehittämiseltä.

Näissä kaikissa argumenteissa voi olla perää, mutta siitä huolimatta arvelen, että itse kunkin ympäristökasvattajan kannattaa tutustua digioppimateriaalien tekemiseen ja pohtia niistä mahdollisesti saatavia hyötyjä. Osallistuin syksyllä Snellman-kesäyliopiston Digiopus-kurssille, ja muun muassa tällaisia ajatuksia digioppimateriaalien hyödyistä ympäristökasvatukselle heräsi:

1. Se tapahtuu kuitenkin

Digioppimateriaalien ja sähköisten oppimisympäristöjen yleistyminen nimittäin. Vaikka ei haluaisi olla itse prosessissa osallisena, kannattaa joka tapauksessa tutustua sähköisten välineiden ominaisuuksiin ja mahdollisiin hyötyihin. Ympäristökasvatus on, tai ainakin sen pitäisi olla, tulevaisuuteen katsova kasvatuksen ala, eli myös tulevaisuuden oppimisesta olisi syytä olla kiinnostunut!

2. Digioppimateriaalin monipuoliset rakenteet sopivat ympäristöaiheisiin

Ympäristöaiheet ovat melkoisen monimutkaisia kysymyksiä opittaviksi. Niiden parissa saa seilata tieteenalalta toiselle ja takaisin, vaikeisiin arvokysymyksiin, henkilökohtaisiin tottumuksiin sekä paikallisiin ja globaaleihin näkökulmiin. Sähköisessä muodossa on sellainen mukava puoli, että tekstin ei tarvitse olla yhtä pötköä, vaan sen voi rakentaa eteneväksi hyvin monenlaisilla tavoilla. Hypertekstin yhdessä kohdassa olevan tekstin voi lukea sellaisenaan tai lähteä seuraamaan syventäviä tai selventäviä linkkejä muualle.

3. Digioppimateriaali on moniaistista

Ympäristökasvatuksen perinteisiin kuuluu moniaistinen ulkona oppiminen, ja moniaistisuutta tuodaan usein mielellään sisätiloihinkin. Digioppimateriaali on yksi tapa lisätä moniaistisuutta opetuksessa. Kuva ja ääni ovat jo kiinteä osa digioppimateriaaleja. Itseäni on jäänyt kiinnostamaan muun muassa kuvan analysoimiseen sopivat työkalut, kuten Thinglink, sekä videoiden tekeminen.

4. Mobiililaitteen voi ottaa mukaan ulos

Sähköinen oppimateriaali ei sido ketään sisätiloihin näinä aikoina, kun tablettitietokoneita löytyy jo useimmista kouluista ja oppilailla itselläänkin on älypuhelimia käytössään. Mobiililaitteella on luonteva tallentaa retkellä tehtäviä havaintoja ja samalla mukana kulkee pääsy monipuolisiin tietolähteisiin. Esimerkiksi Luontoportti on aivan mahtava apuväline luontoretkelle!

5. Digioppiminen on tekemällä oppimista

Ympäristökasvatuksen kirjallisuudessa kannustetaan paljon tekemällä oppimiseen mutta hei, tekemällä oppimista kannattaa hyödyntää myös sähköisten oppimislaitteiden parissa. Yksi digitaalisen oppimateriaalin muoto on  sellainen, että kurssin alussa on olemassa vain runko, jota sitten oppijat yhdessä täydentävät kurssin kuluessa. Sopii varmasti ympäristökasvatukseen!

6. Sähköiset kanavat sopivat kansalaisvaikuttamiseen

Ympäristökasvatuksen kannalta on myös mielenkiintoista pohtia sosiaalisen median hyödyntämistä aktiivisen kansalaisuuden opetteluun. Blogin kirjoittaminen tai Twitter- tai Instagram-kampanja antavat nuorille mahdollisuuden tuoda ääntään kuuluviin ympäristö- tai muissa tärkeiksi koetuissa aiheissa.

7. Samalla tulee opiskeltua kriittistä ajattelua

Internet on sen sortin viidakko, jossa vain riittävän annoksen kriittistä lukutaitoa omaavat selviytyvät eksymättä harhapoluille. Kriittinen ajattelu on myös ympäristökasvatuksen keskeinen päämäärä. Medialukutaitoaan pääsee harjoittelemaan ihan vaikka vain googlettamalla "ilmastonmuutos" - kaikenlaista löytyy - mutta tilausta taitaisi olla muutamallekin tarkkaan mietitylle ympäristöaiheiselle kriittiseen ajatteluun kannustavalle oppimateriaalille.

Synkistely ei pelasta ilmastoa

Ilmastonmuutos tuhoaa maapallon, mutta emme silti muuta elintapoja. Kuulostaa järjettömältä. Mikä yhtälöstä puuttuu?

Ilmastonmuutosta ja muita globaaleja ympäristöongelmia koskeva uutisointi on usein synkkää. Eikä ihme: ongelmat todella ovat vakavia. Kuluva vuosi on jäämässä historiaan ennätyksellisen lämpimänä. Poikkeuksellisten sääilmiöiden, kuivuuden ja ilmastopakolaisuuden odotetaan lisääntyvän eri puolilla maailmaa. Ympäristömuutosten vuoksi on käynnissä sekä valtaisa lajien sukupuuttoaalto että ympäristösyistä johtuva humanitaarinen kriisi. Pessimistinen kuva ympäristön tilan tulevaisuudesta näkyy lehtiotsikoiden lisäksi peruskoulun oppikirjojen sivuilla, joilla ympäristöongelmat saatetaan pahimmillaan rinnastaa maailmanloppuun.

Ympäristökasvatus saa ja voi olla hauskaa.

Huoli ei riitä

Synkkien tosiasioiden tarkastelu ei saa meitä muuttamaan elintapojamme. Globaaleihin kysymyksiin vaikuttaminen on yksilön näkökulmasta niin vaikeaa, että ongelmiin vahvasti tunteella suhtautuva ihminen saattaa tuntea lamaannuttavaa epätoivoa. Toisaalta moni ottaa etäisyyttä ympäristöongelmiin voidakseen jatkaa elämäänsä kuten ennenkin. Asiat, jotka tapahtuvat maantieteellisesti tai ajallisesti kaukana, eivät kosketa samassa määrin kuin lähiympäristössä tapahtuvat asiat. Esimerkiksi lähivesistön saastuminen koskettaa suomalaista enemmän kuin Koillis-Kiinan kuivuus, vaikka jälkimmäinen vaikuttaa merkittävästi suuremman ihmisjoukon elämään. 2050-lukua koskevat ilmastoennusteet tuntuvat koskevan etäisessä tulevaisuudessa eläviä vieraita ihmisiä huolimatta siitä, että nykyiset ekaluokkalaiset ovat tuolloin hädin tuskin saavuttaneet keski-iän. Epämiellyttävät asiat, joihin ei voi itse suoraan vaikuttaa, on helpompi torjua unohtamalla kuin tarttumalla toimeen niiden vastustamiseksi.

Tutkimusten mukaan huoli ympäristöstä on välttämätön edellytys ympäristövastuulliselle toiminnalle, mutta toiminta edellyttää myös toista, paitsioon jäänyttä tunnetta, toiveikkuutta. Ihminen toimii vain, jos hän uskoo, että asioiden on mahdollista muuttua paremmiksi. Ilman huolestumista ihmisellä ei ole syytä toimia ympäristön puolesta, mutta ilman toivoa hän ei jaksa eikä viitsi tehdä mitään. Rakentavaa toivoa tunteva ihminen uskoo ongelmien ratkeavan, jos asian eteen tehdään työtä, ja sitoutuu itsekin toimimaan ympäristön hyväksi. Sen sijaan ongelmien kieltämiseen perustuva optimismi ei johda ympäristömyönteiseen toimintaan.

Ympäristöstä saa nauttia

Yhteinen tekeminen ja huolen jakaminen muiden kanssa ovat tärkeitä tekijöitä ympäristövastuullisen toiminnan rakentamisessa. Pyrkiminen samaan päämäärään yhdessä muiden kanssa kannustaa uskomaan ympäristövastuullisten tekojen kannattavuuteen silloinkin, kun uutiset ympäristön tilasta ovat huonoja. Koulumaailmassa tällainen yhteisö on esimerkiksi kansainvälinen Vihreä lippu -ohjelma, johon osallistuu noin 48 000 koulua eri puolilla maailmaa. Ohjelman osallistujakouluissa ei pelkästään opiskella ympäristöasioita vaan vähennetään määrätietoisesti koulun omaa ympäristökuormitusta. Lapset ja nuoret osallistuvat aikuisten kanssa ohjelman suunnitteluun ja päätöksentekoon. Käytännön toiminta voi olla esimerkiksi jäteastioiden punnitsemista tai ilmastoaiheisen flashmobin järjestämistä. Paitsi opettavaista ja voimaannuttavaa, ohjelmaan osallistuminen on hauskaa.

Kestävää elämäntapaa ei tarvitse tavoitella hampaat irvessä. Vaikka yksittäisen ihmisen tai pienen ryhmän arjen ympäristöteot eivät ratkaise globaaleja ympäristöongelmia, omista teoista ja parhaansa yrittämisestä saa iloita ja olla ylpeä. Vastuun kantaminen tuo tyydytystä. Jotta jaksaisimme välittää maailmasta, meidän täytyy saada nauttia siitä. Luonnossa liikkuminen, yhteisöllisyys, ystävän osoittama hyväksyntä ja leikki tuottavat iloa ja onnellisuutta ilman hiilipäästöjä. Lapsia ja nuoria kannattaakin kannustaa iloiseen uteliaisuuteen maailmaa kohtaan.

Teksti on alun perin julkaistu Skolarin blogissa.

Ääneen lukemisen jalo taito

Lapselle kannattaa lukea ääneen. Yhdessä lukeminen on sekä kivaa että hyödyllistä. Vauvakin kuuntelee kirjoja mielellään - hetken - ja taaperosta alkaen lukeminen on yleensä mieluisaa tekemistä, jota voi tehdä uudestaan ja uudestaan. Meidän lapset ovat oppineet tykkäämään kirjoista oikein tosissaan suunnilleen puolentoista vuoden iässä, mutta ikä varmaan vaihtelee.

Lukemisesta on ihan oikeaa hyötyä lapsen kehitykselle: sanavarasto kasvaa, tarinoiden myötä oppii empatiaa ja taitaa siinä lukemista kuunnellessa vähän keskittymiskykyäkin joutua harjoittamaan. Lapsi omaksuu kirjoista käsitteitä ja faktatietoa ihan huomaamattaan. Aikuinenkin oppii kaikenlaista siinä sivussa, etenkin lapsen kysymyksiin vastaillessa.

Ääneen lukemista ei voi aloittaa liian varhain! Isä ja minä loppuvuodesta 1973.

Lukemisessa on myös käytännöllisiä puolia. Kun jaloissa pyörii pari-kolme riehakasta leikki-ikäistä, lasten kaappaaminen kainaloon sohvalle lukemaan rauhoittaa villiä menoa ainakin hetkeksi. Kirjoja voi lukea paikoissa, joissa lapsi ei oikein voi tehdä muuta: autossa, bussissa, terveyskeskuksen odotushuoneessa tai vaikka kirkossa.  (Tosin kirkossa kirjoja ei ole koskaan riittävästi mukana - viisivuotias ehtii yhden sunnuntaijumalanpalveluksen aikana selata läpi neljä-viisi kuvakirjaa, järjestää hyllyssä olevat virsikirjat kahdesti, kysyä äidiltä visaisia kysymyksiä kesken saarnan ja käydä kertaalleen tanssahtelemassa kirkkosalin keskilattialla, ja silti tekeminen loppuu kesken. Tiedän, koska olen kokeillut.)

Meillä ääneen lukemiseen on käytetty ihan kohtalaisen paljon aikaa. Lapsia perheessä on kolme, ja monta vuotta jokaiselle heistä luettiin oma iltasatu joka ilta. Pitihän kaikkien saada kuulla jotakin itseään kiinnostavaa! Lastenhuoneessa vierähti sadunluvussa helposti kolmesta vartista puoleentoista tuntiin kerralla. Sattuneesta syystä me vanhemmat luimme satuja vuoroiltoina. Toisella vanhemmista oli aina mukavan rauhallista!

Keskeyttämisen vielä jalompi taito

Kun lapsi oppii itse lukemaan, ääneen lukemisen tavasta ei kannattaisi heti luopua. Vaikka pikkukoululainen osaa lukea ihan itse, hän ei ehkä jaksa vielä lukea kovin pitkiä tarinoita, vaikka ne kiinnostaisivatkin kovasti. Toisaalta ääneen lukiessa voi edelleen keskustella luetusta, kysyä vieraiden sanojen merkityksiä ja pohtia yhdessä tapahtumien käänteitä. Ääneen luettu tarina on yhteinen kokemus, ja koululaisen varttuessa niistä kannattaa pitää kiinni!

Kaikista lapsista ei tule itsestään innokkaita lukijoita. Kaikista ei ehkä tule koskaan, mutta kyllä lukemaan voi kannustaa. Itse olen kehitellyt lukemaan kannustamiseen ihananilkeän Lue ääneen ja keskeytä -metodin. Kas näin se toimii:

Luet lapselle ääneen hyvää, jännittävää ja pitkää kirjaa. Siinä vaiheessa, kun lapsi on selvästi jo kiinni juonessa ja kiinnostunut kuulemaan jatkosta, keskeytät oikein mahdollisimman hankalassa kohdassa: örkit ovat juuri napanneet kaikki kääpiöt, Gandalf on poissa eikä Bilbo tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä. Tai Marge-täti on paisutettuna keittiön katossa, ja Harry Potter seisoo öisellä kadulla matka-arkkuineen ja hämmästelee valtavaa, tummaa koiran hahmoa. Napsautat kirjan kiinni ja sanot iloisesti:

- No niin, jatketaan sitten huomenna.

Itse lukeminen alkaa yks kaks tuntua lapsesta aika houkuttelevalta. Pari-kolme iltaa tähän tapaan, ja huomaat lapsen lukevan kirjan itse loppuun!

Kirjoja pojille

Pojat kaipaavat kirjoja ilman tyttöbakteereita, kirjoitti Vesa Sisättö eilen Helsingin Sanomissa. Sisättö arvelee, ettei pelkästään tytöistä kertova kirjallisuus uppoa poikiin, ja kaipaa lasten- ja nuortenkirjallisuuteen enemmän poikapäähenkilöitä.

Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla, kun isäni oli lapsi, pojat lukivat poikakirjoja. Näin minulle on kerrottu, ja todisteena ajasta muutama tuon ajan poikakirja on kulkeutunut meidänkin huusholliin. Minäkin luin isän vanhoja kirjoja lapsena ja tykkäsin niistä. Niissä oli sankareina rehtejä ja reippaita poikia, joille tapahtui jännittäviä seikkailuja. Partiotyttöön kolahtivat erityisesti Aaro Hongan partiopojista kertovat seikkailukirjat.

En oikein tiedä, mitä pojat kahdeksankymmentäluvulla lukivat. Velipojan lukemisia tuli toki seurattua, ja hänhän luki pitkälti samaa kuin minä: historiallisia romaaneja, fantasiaa ja salapoliisitarinoita. Noista ainakin keskusteltiin ja vinkattiinkin kirjoja puolin ja toisin. Tyttökirjat tyyliin Anna ja Runotyttö veli taisi kuitenkin jättää väliin, ja toisaalta minun Tarzan- ja Mars-kirjojen tuntemukseni taisi jäädä vähäisemmäksi kuin hänen. (Muistelen kyllä lukeneeni yhden kumpaakin sarjaa.)

Poikien lukemisen vähenemisestä on oltu huolissaan jo pitkään. Sisätön mukaan lukuinto romahtaa noin 15 vuoden iässä, mutta oman poikani ystäväpiirissä näyttää siltä, että iso osa 12-vuotiaistakaan ei juuri lue kirjoja. Jotkut kyllä lukevat paljon, mutta useimmat eivät.

Lapsella on oikeus omaan makuunsa kirjojen suhteen

Äitinä ja siis naisena pojan kannustaminen lukemaan tuntuu vaikeammalta kuin tyttären kannustaminen. On jotenkin vaikeampi suositella pojalle kirjoja - varsinkaan uusia kirjoja - koska en ole koskaan itse ollut alakouluikäinen poika. Erityisen hankalaa se oli silloin, kun poika oli pienempi ja vasta opetteli lukemaan pitkiä kirjoja. Esimerkiksi Kapteeni Kalsari tai Tohtori Proktorin pierupulveri -kirjojen hauskuus jää niin totaalisesti avautumatta tälle äiti-ihmiselle, että on vaikea muistaa ja ymmärtää, että oma rakas kullanmuru mussukka voisi oikeasti nauttia niiden lukemisesta.

Lukemaan kannustamisessa äiti-ihmisen (kuten myös isäihmisen) onkin tärkeä muistaa, että vaikka oman lapsuuden rakkaita kirjoja voi tarjota lapselle luettavaksi, lapsella on oma kirjallinen makunsa ja hänen on hyvä löytää luettavaa myös uusista lastenkirjoista. Kaikkien ei tarvitse tykätä samoista kirjoista!

Luulen Vesa Sisätön olevan oikeassa siinä, että pojat kaipaavat kirjoihin samaistuttavia poikahahmoja. Kirjailijan sukupuolella sen sijaan tuskin on valtavasti merkitystä - lapselle kirjan sisältö eikä kyseisen sisällön luoja ratkaisee, onko kirja kiinnostava.

No mitä pojat sitten lukevat? 

Muutama vuosi takaperin meidän pojan käsissä kuluivat kotimaiset, humoristiset koululaistarinat, kuten Tuula Kallioniemen Reuhurinne-kirjat, Katri Tapolan Väinämö-kirjat ja Timo Parvelan Ella-kirjat. (Näistä muuten ainoastaan Väinämö-kirjoissa on selkeä poikapäähenkilö, ja kas, kirjailijahan on nainen.) Nykyisin 12-vuotias lukee etupäässä fantasiaa: Taru sormusten herrasta, Narniat, Harry Potterit sekä David Eddingsin Belgarionin taru on kaikki kahlattu läpi, osa jo pariin otteeseen. Huumori viehättää edelleen: pikkusiskon lahjaksi saamat uudet Ellat tulevat edelleen luetuiksi myös isoveljen toimesta, ja Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarja kuuluu herran suosikkeihin.

Ystävät ovat suositelleet pojalle Percy Jacksoneita, mutta toistaiseksi näitä "mieskirjailijan teoksia, joissa seikkailee nuori mies" ovat meidän taloudessa lukeneet vain naispuoliset henkilöt. Ensimmäinen sarjan osa on kyllä hommattu tyrkylle... katsotaan, kuinka käy.

Olipa kerran ympäristöongelma

Luontoa ja eläimiä lienee ollut lastenkirjallisuudessa niin kauan kuin on ollut lastenkirjallisuutta. Osassa teoksia luonto on tapahtumapaikka, seikkailumaasto, mutta monissa teoksissa myös tai ensisijaisesti myötätunnon tai ihailun kohde. Samalla kun yhteiskunta on yleisesti havahtunut ympäristöongelmiin, ihmisen ongelmallinen ympäristösuhde on vakiintunut osaksi myös lastenkirjojen maailmaa.

Paha tehdas

Kaarina Helakisan kirjoittama ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittama Elli-velli-karamelli (1973) kertoo Elli-tytöstä, jonka kotikaupungista puut ja kukat joutuvat väistymään ikävän herra Hatun tehtaan laajentamisen tieltä. Tehdas tuottaa maailmalle mitä kummallisimpia kapineita, joita ihmiset rientävät ostamaan vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Lopulta jäljellä on enää Ellin ja Heppu-koiran kiipeilypuu, joka sekin on käynyt ruskeaksi ilman laadun huonotessa. Tehtailija Hattu haluaisi kaataa tämän viimeisenkin puun, mutta itsevarma Elli suuttuu ja asettuu vastustamaan suunnitelmia. Apu löytyy lopulta puusta itsestään: kiipeilypuun oksalla on taikakukka, jonka sisältä löytyy puhelin. Elli soittaa sillä metsään ja pyytää kaupunkiin uusia puita, kukkia ja lintuja. Kaupungin asukkaat riemastuvat ja alkavat nauttia kaupunkiluonnosta yhdessä Ellin ja Hepun kanssa. Herra Hattu on harmissaan ja joutuu väistymään kaupungista tehtaineen.

Ellin tarinassa ympäristöongelmat johtuvat välittömästi tehtaasta ja pohjimmiltaan ihmisten (herra Hatun sekä kapineita ostavien kaupunkilaisten) ahneudesta. Ongelmat ratkeavat, kun tehtaan toiminta lakkaa. Lisäksi tehtaassa valmistetaan tuotteita, joille ei oikeasti ole käyttöä. Lastenkirjoille tyypilliseen tapaan lapset saavat suoralla toiminnallaan ongelmat ratkaistua. Myös Marja-Leena Mikkolan saturomaanissa Anni Manninen (1977) tehdas on syypää ympäristöongelmaan, joen saastumiseen. Tehdas ei kuitenkaan ole tarpeeton, vaan se on Annin äidin ja muidenkin lähiseudun aikuisten työpaikka. Vaikka romaanissa koetaan taianomainen matka menneisyyteen ja maaemon puheille, ongelma ei ratkea taialla. Ongelma ratkeaa vasta, kun Annin isoveli kirjoittaa opettajan avustuksella vetoomuksen puhdistuslaitoksen rakentamiseksi.

Itämeren pelastajat

Paula Norosen suositun Emilian päiväkirja -sarjan osassa Supermarsu pelastaa silakat (2009) Emilia saa tehtäväkseen parantaa Itämeren tilaa supermarsuvoimillaan. Tehtävä osoittautuu vaikeaksi mutta lopulta Emilia keksii keinon: hän kuljettaa kaikki Suomen järvet Venukseen, soittaa uutisiin ja yksinkertaisesti kieltää ihmisiä enää saastuttamasta. Suomalaiset lupaavat lopettaa saastuttamisen, ja silakat pelastuvat.

Purjehtivat pojat Valtteri ja Juri havaitsevat merellä ison öljylautan Johanna Försterin kirjassa Musta Possu Saaristomerellä (2009). Pojat soittavat ripeästi hätänumeroon ja opastavat öljyntorjunta-aluksen oikealle alueelle. Öljylautan leviäminen saadaan pysäytettyä ajoissa ja pahoilta vahingoilta säästytään. Lähes realistisessa seikkailutarinassa ei pyritä pelastamaan koko Itämerta, mutta pojat osaavat toimia vastuullisesti onnettomuuspaikalle osuessaan.

Molemmissa kirjoissa ympäristöteema on yksi aihe monien joukossa. Tarinoissa ei myöskään ole varsinaista pääkonnaa, yhtä suurta saastuttajaa, tai ainakin tämä jätetään nimeämättä. Ehkä 2000-luvulla ympäristömyönteinen ajattelu on siinä määrin arkipäiväistynyttä, ettei hyvän ja pahan toimijan välistä jännitettä koeta tarpeelliseksi – tai sopivaksi lastenkirjaan. Tavallisempaa on, että ympäristöaiheet nousevat pintaan arkisina tekoina muiden tapahtumien ohessa, kulutuskritiikkinä, pyöräilynä tai jätteiden lajitteluna.

Lapsisankari ympäristönsuojelijana

Lastenkirjojen sankari on aihepiiristä riippumatta usein aktiivinen, lähes kaikkivoipa lapsi, joka sisullaan ja nokkeluudellaan pystyy päihittämään aikuiset tarinan ratkaisun hetkillä. Myös ympäristöongelmia ratkovat lapset ovat usein tällaisia. Ratkaisu jää kuitenkin tosielämän näkökulmasta tällöin melko epäuskottavaksi, kuten Ellin puhelu taikapuhelimella tai Supermarsun Venus-temppu. Anni Mannisen vetoomus ja Valtterin ja Jurin hätäpuhelu ovat aktiivisen toiminnan muotoina realistisia vaikkakin useimpien lasten (ja aikuisten) arkielämässä epätodennäköisiä.

Toisaalta lukija ei etsi lastenkirjasta omaan elämään sovellettavia käytännön neuvoja ympäristönsuojeluun sen enempää kuin ohjeita pimeyden voimilta suojautumiseen Harry Potter -kirjoista. Olennaista lukukokemuksessa ovat mukaansatempaava tarina sekä samaistumiskelpoiset henkilöhahmot. Tarinan voima on niissä tunteissa ja muistikuvissa, jotka lukemisesta jäävät. Kuka tietää, ehkä juuri ympäristöaiheisesta lastenkirjasta tulee lukijalle tärkeä tarina, joka kulkee mukana koko elämän ajan.


Tämä teksti on lyhennelmä vuonna 2013 Ympäristöasiantuntija-lehteen kirjoittamastani samannimisestä artikkelista. Taustatietoja olen etsinyt teoksesta Laakso ym. (2011).

Kirjallisuus:

Förster, Johanna 2009. Musta Possu Saaristomerellä. Helsinki: Lasten Keskus.
Helakisa, Kaarina ja Viljamaa-Rissanen, Katriina 1973. Elli-velli-karamelli. Helsinki: Weilin+Göös.
Laakso, Maria, Lahtinen, Toni ja Heikkilä-Halttunen, Päivi 2011. Tapion tarhoista turkistarhoille. Luonto suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Mikkola, Marja-Leena 1977. Anni Manninen. Helsinki: Otava.
Noronen, Paula 2009. Emilian päiväkirja: Supermarsu pelastaa silakat. Jyväskylä: Gummerus Kustannus Oy.

Miten saan lapseni lukemaan kirjoja olematta tyranni?

Lukeminen on hauskaa, tärkeää, kiinnostavaa, mukavaa ajankulua, välttämätöntä oppimiselle – ja silti lapsi ei lue. Miten lasta voi parhaiten kannustaa lukemaan? Pitääkö palkita, houkutella, tyrkyttää? Missä määrin voi vaatia lasta lukemaan kirjoja vapaa-ajallaan ja milloin taas vanhemman pitää ymmärtää, että muitakin kiinnostuksen kohteita voi ja saa olla? 

Kansainvälisenä lukutaidon päivänä on hyvä aloittaa uusi blogi lasten lukemiseen liittyvillä pohdinnoilla.

Visioni vanhemmuudesta ja kuinkas sitten kävikään

Opin lukemaan karvan verran alle seitsenvuotiaana ja sen jälkeen olenkin lukenut aika monta kirjaa. Lukemisesta tuli lapsena yksi ehdoton lempitekemiseni. Muistan, miten saatoin mennä lauantaina kirjastoon, lainata 15 kirjaa ja tulla seuraavana lauantaina lainaamaan uudet 15 kirjaa. Olin kaikki ehtinyt lukea siinä välissä, ja osan jopa kahteen kertaan. Kieltämättä lukeminen on edelleen lempipuuhiani. Rakastan tarinoita, ja paras tapa päästä kiinni kunnon tarinan tunnelmaan on lukea.

Olen myös aina ollut kiinnostunut kasvatuksesta ja oppimisesta. Ehkä tähän liittyen, tai sitten ihan muuten vain, en koskaan kokonaan lakannut lukemasta lasten- ja nuortenkirjoja. Nuorena aikuisena väijyin kirjaston lastenosaston hyllyjen välissä ja sieppasin himoitsemani lastenkirjan nopeasti ja salaa, ettei kukaan vain huomaisi. Tai sitten verhouduin partiojohtajan rooliin, ja olin etsimässä iltasatuja sudenpennuille. Odotin malttamattomana tulevani riittävän vanhaksi, jotta minun luultaisiin lainaavan lastenkirjoja omille lapsilleni.

Ensimmäinen lapseni syntyessä minulla oli paljon erilaisia näkemyksiä hyvästä vanhemmuudesta. Lapselle lukeminen on yksi niistä harvoista periaatteista, jotka ovat edelleen jäljellä. Esikoinen vastasikin lukevan äidin odotuksiin: ollessaan vain vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen hän innostui kovasti kirjoista. Lyhykäinen komento ”lue!” kuultiin monta kertaa päivässä, kun puutarhatontun kokoinen kiharapää seisoi vankasti kahdella jalalla ja ojensi isälleen tai äidilleen lastenkirjaa.

Tai no en tiedä siitä lastenkirjasta. Kaikki kiinnosti, mikä vain suinkin näytti luettavalta: lasten kuvakirjat, sarjakuvat, lasten tietokirjat, valokuva-albumit, mainoslehtiset ja lajintunnistusoppaat. Niitä sitten luettiin - ja osattiin ulkoa. Muutamista, kuten lintukirjasta, tuli suosikkeja, joita luettiin uudestaan ja uudestaan. Oli kuulkaa ympäristökasvattajaäiti ylpeä, kun alta kaksivuotias esitteli perhetutuille kirjasta kuningaskalastajan, hömötiaisen ja tunturipöllön.

Erilaiset sisarukset

Esikoinen kasvoi, syntyi toinen ja kolmas lapsi. Lastenhuoneessa saatettiin lukea samana iltana kolme iltasatua – jokaiselle lapselle hänen kehitystasoaan vastaava satu. Suosittelen! (Mutta kyllä se vei aikaa.) Esikoinen oppi lukemaan itse ja meni kouluun. Ekaluokan lukukisa sytytti hänessä palon lukea itse, ilmeisen pysyvästi. Nykyisin neljätoistavuotias lukee luullakseni vähintään romaanin viikossa.

Keskimmäinen ja kuopus saivat siis pikkulapsina myös osansa ääneen lukemisesta. Molemmat osaavat arvostaa hyvää tarinaa ja pitävät edelleen siitä, että heille luetaan ääneen. Vastaavaa itse lukemisen paloa kuin esikoisessa heissä ei kuitenkaan syttynyt. Oli niin paljon muutakin tekemistä, tai kirjaan ei vain tullut tartuttua tai lukeminen ei vielä sujunut niin sukkelasti, että itseä aidosti kiinnostavia kirjoja olisi jaksanut lukea. Puhelimella tai tietokoneella pelaaminen on selkeästi lukemisen kanssa kilpailevaa, lapsen mielestä kiinnostavaa tekemistä. Pelaaminen vastaa osittain samoihin tarpeisiin kuin kirja, mutta ruudun imu on näille lapsille voimakkaampi kuin kirjan.

Perheessäni on jäseniä, joille lukeminen ei olekaan intohimo! Miten sellaiseen osaa edes suhtautua? Onko kaikkien pakko lukea? Sammutanko sen vähäisenkin kipinän, jos pakotan lapsen lukemaan? Onko lahjominen sallittua ja auttaako se? Miten saan lapseni lukemaan olematta tyranni?

Koska pidän keskittyvää lukemista tärkeänä taitona - tulevaisuudessakin - olen pähkäillyt tätä lukemiseen kannustamista melko paljon. Joitakin ajatuksia haluaisin jakaa eteenpäin täällä blogissa. Olet tervetullut pohtimaan tätä ja muita kasvatukseen liittyviä kysymyksiä kanssani!